PaimenRakki

Raiku pääsi kokeilemaan tänään toisen kerran paimennusta. Edellinen kerta oli tammikuussa pentutreffeillä ja silloin opimme sen, että Raiku on kiihkeä ja pitää helvetillistä meteliä.

Ensimmäinen kierros oli toistoa tammikuisesta: vetämistä, rauhattomuutta ja paljon haukkumista/kiljumista/vinkumista/läähättämistä. Mun kädet olivat maitohapoilla kun yritin roikkua Rain perässä ja pystyin vain ajattelemaan, että älä päästä irti :D Maasto eli mutainen, luminen, jäinen ja lätäkköinen sekamelska ei tehnyt pystyssä pysymisestä yhtään helpompaa (mutta en kaatunut kertaakaan!). Tehtiin pelkkää poisajoa ja sitäkin pätkissä eli kun Rai kiihtyi liikaa (räksytti), otin sen lähemmäs ja jatkettiin vasta rauhallisempana. Ei se kyllä ollut mitään kaunista katsottavaa.

Odotteluajoista ei ole paljoa sanottavaa. Raiku kökötti mun jaloissa melkein kolme tuntia ja jos se ei ollut TIUKASTI käskyn alla niin se kuikuili auton takaa aitaukseen ja kiskoi ja piippasi/haukkui. Rakas pieni sika, hyvä etten jättänyt sitä sinne metsään :P

En oikein osaa kuvata mun fiiliksiä toisella kierroksella. En tiedä oliko se enemmän rauhallisuutta vai lannistuneisuutta :D Nyt lampaat olivat lähempänä aitaa (toinen koira piti niitä paikoillaan) niin ei tarvinnut kulkea heti alkuun koko aitauksen läpi. Rai veti kuitenkin sellaisella innolla, että parinkymmenen metrin jälkeen otin sen suosiolla rauhoittumaan ja annettiin lampaiden mennä. Pidin taktiikan aika lailla samana eli haukkumisen oikein yltyessä nappasin Rain lähemmäs ja jatkettiin vasta kun Rai oli hiljaa ja vetänyt vähän henkeä. Isoin ero edelliseen kierrokseen oli se, että Raiku oikeasti hengähti ja piti hiljaisia taukoja! Varsinkin pari pätkää olivat mun mielestä Raikuksi hyviä: kumpikin lähti liikkeelle siitä, että ajettiin lampaat pois seinän vierestä ja lähdettiin kiertämään aitauksen sisällä ollutta pyöröaitausta. Rai käveli mun edessä, oli hiljaa ja piti katseen lampaissa. Homma kaatui vasta siinä vaiheessa, kun mä jouduin hidastamaan kahlatessani Atlantin kokoisen jäälätäkön läpi, jolloin lampaat ehtivät aina pinkaista takaisin seinän viereen. Toisella kierroksella Raiku oli toki väsyneempi, jonka takia rauhoittuminen onnistui paremmin, mutta kyllä mä haluan kuvitella että se melkein oppi jotain.

Sain paljon mielenkiintoista ajateltavaa eikä todellakaan lyödä hanskoja tiskiin. Kouluttaja sanoikin, että toiset koirat vain ovat tällaisia: syttyvät heti ja haluavat vain lisää, lisää ja lisää. Raiku on muutenkin kaikessa tekemisessään kiihkeä, mutta paimennuksessa se pääsee purkautumaan ihan eri tavalla esiin mitä esim. tokossa (jossa ei ole ikinä, sormet ristissä, ollut ääntelyongelmia. Agissa on toki into/protestihaukku..). Kaiken kaikkiaan lähdin ihan hyvillä mielin, koska tuntuu siltä että päästiin jo pieni askel eteenpäin. Se on kyllä tiedossa, että helppoa tästä ei tule. Mä tarvitsen loputtomasti kärsivällisyyttä (ja aikaa ja rahaa), mutta ei olla toivottomia. Sain muuten kehuja siitä miten rauhallisesti ohjasin noin kiihkeää koiraa. Siinä kohtaa oli pakko pysähtyä itsekin miettimään, koska mä en ole yleensä rauhallinen vaan päinvastoin. Ehkä mä kasvan henkisesti Raikun vastakohdaksi ;)

Jatkossa pyritään käymään kerran tai kaksi kuukaudessa ja katsotaan mihin suuntaan Rai kehittyy ja millä tyylillä jatketaan. Seuraava kerta on sovittu kahden viikon päähän, kun mennään W-poppoolla pitämään lammasbileitä.

Lampaita...