Maanantain tokoilta

Alkuvuoden tokot ansaitsisivat varmaan kymmenen postausta. Ollaan käyty normitreeneissä sekä ulkopuolisilla kouluttajilla. Lisänä kaksi luentoa.

Luennot liittyivät uusiin tokosääntöihin. Ensimmäinen oli lähinnä demotilaisuus, jonka piti Jessica Svanljung. Tammikuisen illan aikana käytiin uudet säännöt kevyesti läpi ja Jessica näytti uudet liikkeet omilla koirillaan. Tähän mennessä olin lukenut säännöt jo aika hyvin eli mitään suuria läpimurtoja ei tullut. Lähinnä uusia näkökulmia ja helpottunut fiilis, kun näki liikkeet luonnossa.

Toinen luento oli kuukautta myöhemmin ja sen piti Carina Savander-Ranne. Täälläkin suurin osa läpikäydyistä asioista oli jo tuttuja, mutta tuli sieltä muutama hyvä pointti. Joita en muista tietenkään nyt.

Tokojutuista skipataan hetkeksi muut ja keskitytään eilisiin kimppatreeneihin. Kiitos autottomuuden ja julkisen liikenteen, oltiin ekoista treeneistä hienot 40min myöhässä. Ihan luvallisesti. Se ei kuitenkaan haitannut, koska meitä olikin vain kolme koirakkoa paikalla ja muut olivat saaneet tehdä jo pätkissä omat vuoronsa. Rai sai siis vartin oman treenisession. Kurssi oli siis Eevan vetämä pk-tottis / toko.

Rai sai aloittaa häiriköintipaikkiksella, vinkki tähän "aussieiden keskittymistreeniin" tuli tammikuussa Heidi Pesosen kurssilta. Ollaan tehty tätä ihan liian vähän, mutta Rai edistyy sitäkin nopeammin. Nykyään sen saa lankaan oikeastaan enää yhdellä tempulla: se makaa maassa ja häiriköitsijä kävelee seisomaan sen sivulle ja kiljaisee innokkaasti "sivu!".

Kaikki muut sujuivat ongelmitta, mitä nyt pieni virtapiikki vähän nyki maassa, mutta Eevan sivu-käsky oli ihan liian houkutteleva ja Rai teki ihan täydellisen pomppusivulletulon. Ja kaikki nauroivat pienelle partiolaiselle. Ei tehty sivua enää, mutta Rai meinasi hämääntyä pelkästä "istu"-käskystäkin. Sen sijaan oikealla puolella sivu ei saanut sitä lankaan. Myöskään kutsumiset, houkuttelut, lelujen viskomiset sun muut perusjutut eivät häirinneet.

Toisena juttuna tehtiin metskua. Raikulle vieras kapula, mallia ruotsalainen. Pari viikkoa aikaisemmin Carinan luennolla ei saatu kapulaa vierimään, mutta selvästi mun olisi pitänyt olla heittämässä. Nyt kapula vieri aina puolet hallin mitasta. Se heittotekniikka... ;) Vieras kapula ja metsku piiiiitkästä aikaa eivät aiheuttaneet mitään muuta ongelmaa, paitsi vähän löysän otteen palautuksessa. Tehtiin sitä erikseen ja heti parani.

Puhuttiin vähän kapulalle hyppäämisestä, nyt Rai teki ensimmäisellä kerralla maaaaahtavan loikan suoraan kapulaan kiinni ja taisi vielä hutkia sitä etutassuilla. Sekin on muistaakseni sukuvika. ;) Puhuttiin pomppuloikan kieltämisestä ja sen mahdollisista vaikutuksista. Lähinnä ongelma on omassa pääkopassa, kun pitäisi päättää ajoissa kieltääkö vai ei. Ja että tekee sen oikealla hetkellä. Mahdollisena sivuhaittana on myös vauhdin hidastuminen, mutta toisaalta sitä vauhtia on tällä hetkellä vaikka muille jakaa... Ja Rai on aina rakastanut noutoa ja palkkaa itseään ihan täysillä siitä.

Tarkoituksena oli kokeilla kieltämistä kapulalle hyppäämisestä. Siis tarkoituksena. Ensimmäisellä kerralla onnistuin vierittämään kapulan ihan hallin seinään kiinni. Kerrankin koira oli fiksu eikä yrittänyt edes hypätä, tuli tosi siisti nosto. Palkka vauhdista.

Toisella kerralla nosto oli suht siisti, mutta Rai tiputti kapulan parin metrin jälkeen ja pomppi katsomaan missä pallo viipyy. Heitin sen lennosta uudestaan hakemaan ja nyt nosto oli supersiisti, palkka vauhdista. Odota siis että koira mokaa itse, jatkossa se osaa korjata myös sen alkuperäisen virheen. ;) Toinen yksinkertainen ratkaisu ongelmaan on vain tehdä enemmän noutoja. Pomppu tulee oikeastaan liian isoista kierroksista ja siitä, että koira vaan rakastaa noutaa. Ja se saa noutaa nykyään aika harvoin. Ainakin ennen osa ongelmasta on korjaantunut ihan tällä.

Toinen asia mistä puhuttiin oli odottaminen. Raikuhan steppaa, tosi tosi rumasti ja näkyvästi. Ja saattaa valua vielä alaspäin, kun odottaa niin kovasti. Ollaan tehty erikseen kuuntelutreeniä ja pelkkää heittotreeniä, molemmat toimii (kuuntelu ehkä paremmin). Nyt pohdittiin ideaa namistopparista. Ollaan tehty syömistä heiton aikana, mutta tässä tarkoitus oli jähmettää koira ruokapalkan avulla. Eevan sanoin, koska tuo on niin törkeän ahne. Pistetään kokeilulistalle! Samaten puhuttiin vanhasta asiasta eli siitä, tarvitseeko tuolle nyt heittää sitä kapulaa. Pelkkä vieminen riittäisi aivan mainiosti, mutta se ei poista ongelmaa?

Pitkästä aikaa tehtiin myös henkilöryhmää. Kaarteet ihan ok, kontakti putosi pari kertaa. Kun istutin Rain ihan ihmisten viereen niin nenä meinasi kääntyillä. Muuten aika kivaa menoa!

Loppuun paikkista ryhmässä, ilme ja fiilis olivat oikein mukavia eikä muiden käskyt häirinneet lainkaan.

Jatkettiin heti perään Pipsan tokokurssilla. Teemana häiriöt, kaket ja paikkis.

Häiriöissä aloitettiin rinkijutuilla. Koirat kontaktissa ja Pipsa kävi yksitellen kiusaamassa. Tarjosi noutokapulaa koiran suuhun (Rai kurotti jo kaulaansa ja avasi suutaan), heitteli leluja koiran eteen (vilkaisi, mutta ei paha) ja kamalimpana kaikesta, tarjosi koiralle nameja! Rai ei kestänyt namijuttuja ollenkaan, silmät meinasivat pullistua päästä ja pää ihan vinossa se nuoli Pipsan sormia. Possu!
Muiden vuorolla Rai sai levätä maassa, pari kertaa kapulan ja lelujen lennellessä tehtiin pienet kontaktipätkät jotka sujuivat.

Toinen häiriöliike oli kontakti kahdessa vastakkaisessa rivissä samalla kun yksi koira teki keskellä agiputkea. Rai vilkuili pari kertaa, mutta oli muuten aika siististi. Omalla vuorollaan tykitti täysillä putkeen, ihana loppupalkka häiriötreeneille. Ja ai kamala miten paljon sai taas nauraa höpsöille koirille!

Raikun omalla vuorolla tehtiin avoimen kaukot kisamaisesti. Ihan kiva kokonaisuus, kaikki vaihdot tuli tehtyä ja Rai oli melkein omalla tasollaan. Kun haluttiin nillittää niin istumiset olisivat saaneet olla vielä ryhdikkäämmät (koska se osaa), maahanmenot olivat aavistuksen verran hitaat omaan silmään (koska se osaa). Ekat vaihdot hitaammat, tokat nopeammat. Ja mä sekoilin maahanmenon käsimerkin kanssa, hihitin sitäkin kesken kaiken.

Juteltiin muista vaihdoista ja kokeiltiin uutta palkkaustapaa. Pipsa haki agin maksimuurin, joka esitti tavallista pöytää. Ideana oli jättää nappula pöydälle niin, että koira näkee sen ja tehdä ihan pöydän vieressä kaukovaihtoja. Palkatessa kehua raauhallisesti, ottaa nappula pöydältä ja antaa koiralle. Taas samaa jähmettymisideaa, taka- ja sivupalkat ovat jo Raille tuttuja.

Mitä tekee Raiku? Nähdessään muurin se pomppaa suoraan kapean muuriesteen päälle. Kahdesti. Ihan kuin dobopallo, tuumi Rai! Mun treenien teemana näytti olevan "kuinka kieltää/korjata/huomauttaa kun oikeasti tekisi mieli kieriä lattialla ja ulvoa naurusta". Lopulta sain pihistyä käskyn "hhhaha-aaa-hahaha-laa-hhiihih-ss".

Raikulla tekniikka toimi aika hyvin, se jähmettyi vähän. Osasi paremmin silloin kun mä seisoin edessä kuin että olisin ollut kyykyssä pöydän vieressä. Tehtiin vaihtoja m-s, keskiarvoksi tuli aika hyvä. S-i meni hutiloinnin puolelle, koska se tekee niin luonnollisesti takatassujen siirtämisen vartalon alle. Jähmettyminen ei auttanut tässä. :P

Muiden vuorojen aikana tehtiin seuraamista vasemmalla ja oikealla, spontaanisti oikealla seuraamisesta hyppy, lisää oikean puolen perusasennon viilaamista ja yleistä haahuamista. Ruutu ansaitsee erityismaininnan, koska Rai oli ihan superhieno. Tehtiin vain n. 5-8 metrin matkalta lähetyksiä ideana se oikea paikka ja Rai haki joka ikinen kerta suoraan siihen mihin halusin. Sekä VOI- että EVL -suuntia.

Loppuun taas paikkikset sekä maaten että istuen. Pätevä Päksytin ansaitsi vain kehuja.

Muuten nuokuttiin, istuttiin lattialla, pussailtiin, syötiin suklaata ja retkotettiin yhdessä lattialla. Kiva maanantai-ilta!

Kökkö kuva, mutta se ei estä nauramasta koiralle!

Jälkikauden starttaus / esineitä / tokoa / agia / DOBOa

Virallisesti meidän jälkikausi alkoi jo kolmisen viikkoa sitten, mutta mitä sitä turhia ajallaan näitä postauksia kirjoittaa. Paljon hauskempaa muistella myöhemmin mitä tuli tehtyä!

Onneksi lähes kaikesta löytyy joku viittaus kalenterista, galleriasta tai netistä. Tämän päivän pystyi tarkistamaan Instagramista ja Endomondosta.

Huups. Helmikuun loppu Vantaalla

Lauantaina 21.2. lumet olivat sulaneet sen verran, että suunnattiin suoraan agitreeneistä jälkimetsään. Viime vuonna jälkikausi alkoi tammikuussa, tänä vuonna helmikuussa. Ensi vuonna kun toiveissa olisi oikeasti vähäluminen talvi niin päästään aloittamaan kuitenkin toukokuussa...

Pituutta sellaiset 400m, pari kulmaa ja kuusi keppiä. Maasto paikoitellen vielä vähän lumista, muuten tuttua risukkometsää. Ehti vanhentua vajaan tunnin.

Kepakot ilmaistiin hieman tahmeasti. Rai reagoi niihin näppärästi, mutta otti lähinnä suuhun ja seisoskeli paikoillaan. Kehuin reagoinnista ja pyysin maahan, vikoilla kepeillä rupesi jo niiaamaan itse alas. Ihan mukava vuoden aloitus, vaikka mitään suurta hihkumista ja läpimurtoa ei saatu aikaiseksi.

Jäljen vanhentuessa tehtiin isolla hiekkakentällä suoria pistoja esineille. Kenttä oli vielä paikoitellen jäässä, niin sai hyviä lähetyksiä "hiekkapolkuja" pitkin. Pätevä Päksy löysi esineitä mukavaan tahtiin ja palautukset näyttivät olevan siinä kunnossa mihin jäivän syksyllä. Muuten mukavat, mutta kivoilla esineillä suu meinasi käydä vähäsen.

Jatkoa tuli perjantaina 13.3. kun vietin ihanaa aurinkoista arkivapaata. Aamu retkotettiin Rain kanssa peiton alla ja katsottiin rauhassa telkkaria, mutta lopulta auringonpaiste ulkona voitti meidän synkistelyn ja vietettiin mukavat kolme tuntia treenaten. Ja vähän lenkkeillen.

Pääteema oli taas jälki, samoilla hoodeilla mitä kolme viikkoa sitten. Pituutta melkein 600m, kuusi keppiä, janalta jälki vasemmalle ja maasto sitä osittaista risukkoa, vetistä kivikkoa ja tasaista puiden runkojen yli hyppimistä. Vanheni sen tunnin.

p a l l o ♥ ♥ ♥

Janalla metrin verran tsekkausta takajälkeen, kääntyi itse ympäri. Ekat 80-100m sujui mukavasti, kunnes Rai vaihtoi vauhdissa jälkeä. Kun olin itse tallannut niin tiesin ettei se oikeasti mennyt siihen suuntaan. Annoin Rain jatkaa ja ehkä 30m jälkeen se rupesi itse nostamaan päätä ja jäljesti meidän askeleet takaisin. Nappasi oman jäljen ehkä viisi metriä ekan kepin jälkeen niin se jäi metsään. Vetisemmän alueen suoritti ihan ookoosti, vähän tuli pyörittyä kun mäkin olin mennyt pientä serpentiiniä lätäköitä väistellen.

Toinen hukka tuli pienen mäelle kiipeämisen jälkeen. Itse maasto ei ollut hankala, samaa varvikkoa mitä muuallakin, mutta jostain syystä Rai vaihtoi taas toiseen jälkeen. Nyt se oli huitelemassa kohti jotain epämääräistä aukeaa ja taloa kohti niin stoppasin, ihmettelin ääneen missä jälki oikein menee ja suunnattiin takaisin päin. Oikea jälki löytyi taas, pienen hiekka-aukean ylittäminen sujui hyvin, mutta siitä pienen haparoinnin jälkeen takaisin metsään. Loppumatka sujui ihan mukavasti.

Kepit ilmaistiin taas hieman tahmeasti, mutta Rai tarkensi niihin hyvin. Nyt se jäykistelee lähinnä sitä maahanmenoa, mutta olen vaatinut sen edelleen kiltisti. Sen verran pitää malttaa pitää paussia.

Yleinen fiilis oli, että tämä on kamalaa. Hukat olivat ihan turhia ja omaan silmään niissä ei ollut mitään järkeä. Vaikeaa, kun ei tiedä onko siitä kulkenut joku ihminen tai eläin tallaamisen jälkeen ja missä se haju oikeasti kulki. Vaikeaa, vaikeaa!

Jäljen vanhentuessa tehtiin samanlaisia lähetyksiä esineille mitä viimeksi. Vielä puuttuu pieni itseluottamus sinne 50m irtoamiseen, mutta kyllä se tästä. Raikulle teki hyvää sekin, että vaadin sitä menemään ja sieltä löytyikin se ihana esine, jonka sai vaihtaa rakkaaseen palloon.

Muutamat tokopätkät sisälsivät lähinnä seuraamista vasemmalla ja oikealla puolella, luoksetulon stopista eteentuloja ja yleistä kaahottamista.

Oli tarkoitus tehdä heti perjantaina korjaussarja namijäljellä, mutta kun päästiin kauppareissun jälkeen kotiin ja koira nukahti mun kylkeä vasten niin en raaskinut herättää sitä. Pieni sekopää kun on niin olisihan tuo jaksanut ja halunnut tehdä, mutta ehkä omatkin voimat rupesivat loppumaan. Parin tunnin tauon jälkeen suunnattiin kuitenkin hyppytekniikkaan, jossa keskityttiin korkeuteen ja hyppynoutoon. Korkeuden arvioinnissa päästiin 65cm "umpiesteellä" ja Rai teki tosi nättiä työtä! Hyppynoudossa samaa tunnarikapulan pitämistä ja edelleen se niska on jäykkä. Kyllä se edistyy pikkuhiljaa, mutta ei ole yhtään niin rento mitä ilman kapulaa.

Lauantaina 14.3. aamu alkoi normaalisti agitreeneillä. Tehtiin pienellä muuntelulla 1-2 luokan rataa ja muutaman yksittäisen kohdan vääntämisen jälkeen melkein nollalla maaliin. Kyllähän koira kulkee, kun ohjaaja osaa ohjata! Rimat 45 cm, mutta ei mitään näkemystä millainen tekniikka oli. Veikkaan, että pää ylhäällä.. Kontaktit toimivat hyvinkin hienosti sekä Aalla että keinulla, samaten irtoaminen onnistui kivasti.

Iltapäivä vietettiin lenkkeillen. Mari tuli tutustumaan koiriin niin käytiin ennen agitreenejä lämppälenkillä hallin vieressä. Treenien jälkeen käytiin jäähdyttelemässä Rai ja Hoppu. Kun päästiin takaisin parkkikselle niin lähdettiin vielä uudestaan lenkille, tällä kertaa mukana myös Pipsa, Misu ja H-pentujen puoliveli Musti. Ja koska aikaa oli vielä pari tuntia, suunnattiin näiden lenkkien jälkeen tadaa, lenkille! Tällä kertaa metsään, mukana myös Laura, Nessa, Hoppu ja Maggie.

Tämä oli vielä helppoa. Jalat maassa ja koirat odottamassa. © Jenna Oinonen

Kaiken tämän lenkkeilyn jälkeen ajettiin vielä Tattarisuolle Wirneen ekoihin DOBO-treeneihin. Raikun kanssa ollaan kokeiltu kerran doboa ja oli hauskaa. Innolla ja pienellä kauhulla odotin siis tätä kertaa, sen kun tietää mitä oma lihaskunto on.

Raiku ei pettänyt tälläkään kertaa vaan oli vielä hyvin pirteä ja innolla mukana. Lämppäjutut eli kiertämiset sun muut olivat jo tuttuja liikkeitä, ekstrana taisi tulla pari pomppua. Pallon päälle pikkusinko hyppäsi melkein ilman lupaa ja suoritti siinä kiltisti istu-maahan-seiso vaihdot. Vähän meinasi kyllä peppu pudota yli laidan, en tiedä oliko sillä vähän liian pieni pallo kun se on aika pitkärunkoinen neiti.

Koettiin myös yksi omatoiminen pomppu pallolle. Vilkaisin sivusilmällä, että nyt muuten lähtee ja samassa Rai loikkaisi jo pallon päälle tyylikkään mahaplätsin, sain stopattua pallon vierimästä pois alta ja Rai ravisteli vähän turkkia ja näytti siltä että uuudestaaaan. Sain hätistää sen vähän kauemmas. Samaten tasapainotyynylle tuo pomppi vähän omia aikojaan, mutta se ei ole ihan niin vaarallista. Tasapainotyynytemput olivat aika lailla tuttuja jo fyssarilta.

Ohjaajien tehdessä omia liikkeitä koirat saivat pitää taukoa. Olin alkuun varma siitä ettei Rai kestä katsoa vieressä kun mä temppuilen maassa. Tainnut saada joskus kotona vatsoja tehdessä pienen aussien naamalleen. ;) Siinä se pysyi kuitenkin kiltisti, vähän piipitti korvat pystyssä kun mä taistelin saakelin pallon kanssa. Juu ei, mun vatsalihakset on kadonneet mystisesti! Ehkä se pizza vaikutti asiaan, jonka ahmaisin edellisenä iltana.

Ohjaaja punnersi ja koira teki i-m vaihtoja. Tuli muuten täpäkät vaihdot kun itsekin veti maihin ja äkkiä ylös! © Jenna Oinonen

Wirneen treeneissä on aina hauskaa, mutta tämä ylitti kyllä kaiken. Meidän ryhmä koostui pelkistä H-sisaruksista ja ai että miten nauratti! Kyllä koiratkin kuulemma tunnisti sisaruksiksi. ;) Eikä katsojien kikattaminen auttanut yhtään, kun yritti istua joka paikkaan sinkoilevan pallon päälle ja samalla jännittää niitä olemattomia vatsalihaksia! Että terveisiä vaan sinne. ;)

Illalla Raiku oli väsynyt. Ai miten onnellinen pikkukoira!

Ei ihan dobopallo, mutta itse kiipesi tuohonkin

Sunnuntaina 15.3. tehtiin lisää korjaussarjaa jälkeen. Ja sen jälkeen uusi korjaussarja, haha.

Lähdettiin aamu/päivälenkille läheiseen metsään ja otin taskuun mukaan pari kreppiä ja valjaat. Mukana menossa oli myös kamera! Ja koira. Suunnitelmana oli tehdä jälki, jos tuntui siltä. Ja tottakai tuntui, kun kerran oli valjaatkin mukana.

Kaksi arvausta kuka löytyi myöhemmin lempiojastaan. Vihje: en ollut muuten minä

Pituutta vajaa 400m, vanheni vajaa 30min, kolme keppiä, tuttua osittain suopursuista aluetta ja muutama muu lenkkeilijä ilona. Muotona suorakulmio, kaksi kulmaa vasemmalle.

Jana vain pari metriä (koska se ei ollut se pointti, hyvä minä!), lähtö vasemmalle. Eka pätkä aika nättiä, vähän ennen keppiä rupesi hutiloimaan niin tarkennettiin. Ja tarkennettiin. Kepin ilmaisu kiva.

Jälkieläin odottelee

Polun ylitys hyvä, siitä muutama metri hyvin ja sit ihan väärä suunta. Siitä oli saattanut kävellä joku muukin, koska tallatessa siinä polulla jonka yli mentiin, käveli tuntematon mies. Mulla paloi vähän pinna, ihmettelin koiralle että mikä tämä ratkaisu oli ja otettiin uusi lähtö polulta. Nyt löysi mun jäljen ja jatkoi hyvää työtä. Kulma hienosti, toinen polun ylitys hyvin. Kepistä mentiin ohi, mutta vähän sen jälkeen alkoi jälleen suopursualue niin antaa olla.

Mutta se loppu. Voihan itkuparku! Huomasin jossain kohtaa, että ollaan taas se viitisen metriä sivussa. Tuli pari pientä hankikohtaa, joissa Rai löysi mun askeleet. Viimeiset kymmenen metriä se suuntasi aika läheltä keppiä ja jäi valikoimaan oikeaa suuntaa. Jatkoi sinne minne mä olin lähtenyt tallomisen jälkeen, mutta kääntyi takaisin päin. Mä olin päästänyt hihnasta irti ja annoin sen pyöriä. Neiti pyöri ympyrää kymmenen metrin päässä ja etsi henkilön X jälkeä niin mä käännyin ja kävelin pois päin. Rai jäi seisomaan tosi hämmentyneenä paikalleen ja tuli ehkä kolmannella kutsulla, vähän matalana ja ilmeellä "huuuups, kaikki ei mennyt ihan putkeen". Otin valjaat pois päältä ja totesin hommien loppuneen niin ressukka käveli mun takana kun etsin sille sopivaa lätäkköä.

Sukeltaminen on kivaa!

Pidettiin vartin hengähdystauko. Rai sai sukeltaa omia juttujaan mutaisista lätäköistä, otettiin kuvia ja heittelin sille nappuloita. Pienen breikin jälkeen jätin sen makaamaan valjaiden ja hihnan viereen ja talloin vielä yhden jäljen, noin 100m suoraa ja päässä keppi. Tuli pieni kiire takaisin, kun koira odotti ihan polun vieressä ja ihmisiä tuntui olevan mukavasti liikkeellä. Samasta paikasta pieni musta löytyi kiltisti makaamasta.

Annoin vanheta ehkä viisi-kymmenen minuuttia. Puin koiralle valjaat ja se iski nokkansa heti maahan. Käveltiin mun jälkiä suoraan krepille ja annoin Rain mennä ilman mitään sen kummempia juttuja. Nyt oli niin nättiä! Tarkkaa, huolellista ja sama vanha paine tuntui hihnassa. Pari kertaa nokka meinasi irrota korkeammalle niin stoppasin ja annoin jatkaa kun tarkensi itse. Kepistä meni alkuun melkein metrillä ohi, huomasin vasta kun Rai löysäsi hihnaa ja kääntyi takaisin päin. Kepakko oli melkein mun jalan vieressä ja kiva ilmaisu!

Sydän sydän sydän kun se on niin nätti!

Jatkosuunnitelma muodostuu. Nyt kivaa, helppoa, suoraa ja ehkä vähemmällä keppimäärällä. Namijälkeä väliin, kunhan jaksaa kylvää niitä maahan.

Oli kiva huomata se, että vaikka oma pinna paloi nopeasti ja hommat lopetettiin totaalisen kesken, Rai lähti yhtä innolla ja kiltisti töihin kuin ennenkin. Ei se vähästä hätkähdä, varsinkin kun jälki on sille niin kivaa.

Ohjaajan hyvät heittotaidot kunniaan, lelu meni puuhun

Selvästi se haju tulee ylhäältä..

Lenkin aikana tehtiin myös esineitä ja tokoa. Esineillä lähinnä sitä uskoa irtoamiseen sinne minne lähetän ja taas tuli hyviä oppimishetkiä. Väännettiin Raikun kanssa vähän aikaa siitä suunnasta minne haluan sen menevän ja taas se sai pienen opetuksen, että etene loppuun asti. Alkuun nimittäin irtosi hyvin oikeaan suuntaan, mutta kaarsi sen jälkeen selvästi enemmän oikealle ja ihan oman pään mukaan.

Haluan sen tekevän itsenäisiä päätöksiä, mutta selvä possuilu on asia erikseen. Nyt kun sain sen etenemään suoraan niin palkaksi löytyi esine ja vaihto ihanaan matoleluun. Häiriönä meillä oli monta lenkkeilijää ja musta tuntuu, että Raiku yritti yhden irtoamisen aikana käydä flirttailemassa sille samalle miehelle, joka oli kävellyt meidän jäljen läheltä. Näpäytin sitä vähän duuniajasta ja aika pian sen jälkeen se nostikin esineen.. :P

Olisiko se tämä..

Woop, mato löytyi!

Tokoa tehtiin pikaisesti kotimatkalla. Otin lähinnä seuraamista, oikealla seuraamista, rallyn puolenvaihtoja, jäävien erottelua ja liikkeestä istumista. Videotakin on, mutta kamera oli ihan vinossa ja osa ajasta kävellään miten sattuu kameran näköpiiristä ulos, kun mukana oli vain 50mm objektiivi enkä ikinä hahmota sitä miten laajan alueen se kuvaa. No, ainakin näin itse osan seuraamisen fiiliksestä ja ihan kivalta näytti. Enemmän jäin kaipaamaan sitä tarmoa, mutta oli Rai jo vähän väsy.

Ulkona kulutettiin taas melkein kolme tuntia ja kotona oli hyvä vilkaista peiliin. Olen muuten saanut aurinkoa!

Perjantaina Tiipun kuolemasta tuli viisi viikkoa ja sitä ollaan itketty viikonloppuna. Tänään olisi alkanut sennenkoirien kimppatreenit, mutta ajatus muista berneistä sattui vielä sen verran, että otettiin treenien sijaan pitkät päikkärit. Aussielohdutin toimii, ainakin hetkittäin.

Tuntia myöhemmin olin unohtanut tämän näyn ja pusuteltiin tokokentällä

Ja jäljelle jäi vain kaksi

Mistä sitä aloittaisi. On pitänyt kirjoittaa ties miten pitkään kaikki asiat blogiin, mutta aina on löytynyt jotain muuta tekemistä tai olen istunut koneen ääressä ja vain tuijottanut luonnosta.

Mun koirien elämä löytyy netistä. Aloitin kirjoittamaan kotisivuille loppukesästä vuonna 2007 ja siitä siirryin vuodatuksen blogiin muistaakseni vielä saman puolella. Monta vuotta Tiraa, valtaosa Raikun tekemisistä. Pakkohan tämäkin on kirjoittaa.

Tammikuussa siinä seitsemännen ja kahdeksannen päivän tienoilla Tiran poskeen ilmestyi patti. Se näkyi alkuun ihan pienenä kohoumana, mutta kasvoi parissa päivässä sen verran isoksi, että sen erotti selvästi. Olisikohan ollut perjantai, kun huomasin sen ja huolestuin. Vietin illan googlen parissa ja lauantai-aamuna konsultoin pikaisesti treeneissä eläinlääkäriä alla olevien kuvien avulla. Heräsi epäilys lohjenneesta hampaasta sekä paiseesta ja varattiin aika heti maanantai-aamulle leikkaukseen ja mahdolliseen hampaan poistoon. Patti ei kasvanut viikonlopun aikana mitenkään mainittavasti eikä se tuntunut häiritsevän Tiraa tai ollut kipeän oloinen. Ruoka maistui yhtä hyvin kuin ennenkin ja koira oli normaali.

Normaali poski 4.1.

Vasemman posken patti perjantaina 9.1.

Patti "päältä"

Patti "alta", ientä vasten oleva kohta oli jo hankautunut vähän punertavaksi

Maanantaina 12.1. ajettiin heti kahdeksaksi Tervakoskelle ja Tirpi nukutettiin alkutsekkauksen jälkeen leikkausta varten. Kun koira saatiin keikautettua selälleen ja kurkattua paremmin sen suuhun, tuli selväksi että patti oli vain poskessa kiinni eikä hampaissa näkynyt mitään vikaa. Poskihampaasta otettiin vielä röntgenkuvat ja kaikki oli siltä osin kunnossa. Tiralta putsattiin samalla hammaskivet ja posken mysteeripatti leikattiin pois ja lähetettiin patologille. Samalla otettiin verikokeet (kaikki ok, munuaisarvot Tiralle tyypillisesti hieman koholla) ja erikseen katsottiin kilpirauhasarvot, jotka olivat kunnossa.

Kiitos tutun eläinlääkärin ja aikaisen aamun, sain seistä Tiran leikkauksen ajan huoneen ovella ja näin mitä tapahtui. Näin hampaan röntgenkuvat ja näin Tiralla olevan kaiken hyvin operoinnin ajan.

Vielä odotellaan aulassa

Heti operoinnin jälkeen ja puhtaat hampaat

Ihan pöllyssä!

Nukutuksesta heräilevä Tira oli vähän raasu. Istuskelin sen kanssa yli kaksi tuntia kunnes rouva kannustettiin hereille ja päästiin kotimatkalle. Jo matka parkkipaikalta kotiin oli vaikea, Tiran mielestä oli kohtuutonta vaatia sitä käymään tarpeillaan ennen sisälle pääsemistä. Sain nostaa känni-Tipsun kaksi kertaa ylös hangesta ennen kuin se pysyi itse pystyssä, onneksi rouva sai vähän sääliä ohi kulkeneelta ihmisrouvalta.

Pari päivää Tira oli kipeä. Piipitti aina kun vahvempien kipulääkkeiden vaikutus katosi, mutta muuten tsemppasi. Ulkona kipitti suht reippaasti ja mikä kipu nyt estäisi sitä syömästä normaaliin tapaan...

Leikkauksen jälkeen kotona

Parin tunnin unien jälkeen pääsi hyppäämään jo itse sängylle. Nukkumaan.

Patologin tulokset tulivat vielä saman viikon perjantaina ja meidän maailma romahti, kun Tiran mysteeripatti todettiin histiosytääriseksi sarkoomaksi. Edellä mainittu on bernipiireissä isku vasten kasvoja, termi joka saa veren hyytymään suonissa. Koska kaikki eivät ehkä tunnista diagnoosia, alla pieni leikkaa-liimaa pätkä bernien jalostuksen tavoiteohjelmasta (siitä vanhasta, koska kopioiminen uudesta oli teknisesti hyvin haastavaa. Samat tiedot anyway).

Berninpaimenkoirille tyypillinen syöpätyyppi ovat histiosytoosit (histiosytääriset sarkoomat) joita pidetään maailmalla rodun merkittävimpänä sairautena. Histiosyytit ovat eräs veren valkosolutyyppi (ns. kudosten syöjäsolu). Koiran sairastuessa histiosytoosiin nämä solut lisääntyvät epänormaalisti ja tunkeutuvat eri kudoksiin. Tavallisia kohde-elimiä ovat perna, maksa, imusolmukkeet, keuhkot, iho ja kivekset. Histiosytäärisiä kasvaimia on sekä hyvän- että pahanlaatuisia, lisäksi osan histiosyytti-solujen epänormaaliin lisääntymiseen liittyvistä muutoksista katsotaan olevan immuunijärjestelmän häiriötiloja.

Histiosytäärinen sarkooma on yleistynyt, nopeasti etenevä kasvainsairaus, joka vastaa huonosti hoitoyrityksiin. Sairautta esiintyy myös paikallisena raajojen luissa, mutta näihinkin tapauksiin liittyy usein etäispesäkkeitä sisäelimissä. Berninpaimenkoira voi sairastua histiosytääriseen sarkoomaan 18kk-13v iässä, mutta useimmiten noin 6 vuoden iässä. Elinaika diagnoosin jälkeen on korkeintaan kuukausia. Sairastuneen koiran sisaruksilla on suuri riski sairastua vuoden sisällä. (Lähde: Berninpaimenkoirien JTO 2010-2014)


Patologin lausunto piti sisällään paljon lääketieteellisiä termejä, mutta lyhyesti suomennettuna: Tiralla oli syöpä. Pahanlaatuinen ja riski etäpesäkkeisiin oli suuri. Ei hoitokeinoa, elinikää x viikkoa. Kuukausiin en uskonut edes alkuvaiheessa.

Paras kuva ikinä: potilaan heiluva häntä!

Potilas ja Hoitsu

Paras hoitaja

En muista oliko tämäkin samaa viikkoa vai vasta leikkauksesta seuraavaa, mutta Tiraa rapsutellessa rupesin huomaamaan pieniä patteja. Hernettä pienempiä ja monta, ihan selkärangan vieressä ja kyljessä. Siitä jokunen hetki eteenpäin niin vasemman silmän alaluomeen ilmestyi kaksi pientä pahkuraa. Ei tarvinnut laskea edes yksi plus yksi (patologin lausunto + uudet patit), kun arvasi jo mistä oli kyse.

Harkitsin kolmen sekunnin ajan koepalaa pateista, röntgenkuvaa ja ultrausta, mutta päätös tuli nopeasti. Tutkimuksista ei olisi loppupeleissä mitään hyötyä, tilanne oli jo paha ja mentiin päivä kerrallaan koiran voinnin mukaan. Mitä se olisi hyödyttänyt raahata Tira uudestaan eläinlääkäriin (josta se ei pitänyt), mun mielenrauha oli jo mennyttä.

Pari päivää leikkauksesta: vähän turvonnut poski

siis "vähän" turvonnut kuono

Muumi

Siisti haava edelleen

Päivät kuluivat, leikkauksen jälkeiset lääkitykset loppuivat ja koira oli normaali. Niin iloinen, ahne ja reipas. Posken haava parantui hyvin ja hampaat olivat kauniin valkoiset. Kaiken tämän keskellä patit kasvoivat. Oli aina vain vaikeampaa olla huomaamatta niitä kun rapsutti Tiraa. Vanhojen pattien lisäksi uusia ilmestyi rintakehään, etutassuun, olkapäähän.

Kun Tira oli ollut ilman lääkkeitä pari päivää, konsultoin uudestaan meidän eläinlääkäriä. Silmäluomen hitusen kasvaneet patit askarruttivat sillä, alkavatko ne häiritä Tiraa ja vanhat patit selässä olivat alkaneet erittämään jotain tahmeaa nestettä. Silmäluomesta tultiin siihen tulokseen (siis lääkäri, minä olin vain huolestunut ja mietin "mitä jos, mitä jos"), että patti on luomen sisäpuolella eikä paina pahasti silmää. Tahmea neste oli taas kudosnestettä, jota tihkui ihon läpi.

Vasemman alaluomen patti 21.1.

Ylhäältä katsottuna erottuu paremmin, vieressä oli myös toinen patti

Nyt alettiin elämään niitä aikoja jolloin vain tuijotin koiraa. Onko se kipeä, liikkuuko se hitaammin, sattuuko siihen, rähmiikö silmä, oliko tuo patti tuossa vielä eilen. Tiralle aloitettiin jatkuva kipulääkitys ja antibioottikuuri josko se hillitsisi tihkuvia patteja tai niissä mahdollisesti alkavaa tulehdusta. Tira oli mitä kiltein potilas. Kaikki lääkkeet se hotkaisi alas kertahaukkauksella erilaisten leikkeleiden kanssa.

Samalla alkoi projekti "Tiran lempiherkut". Voi miten paljon se sai ruokaa! Se sai erilaisia lihoja, possua, nautaa, broiskua. Broiskun siipiä, nahkaluita, tavallisia nappuloita. Meetwurstia, kinkkua, juustoa, kurkkua, kuivaa leipää, palasia mun voileivistä. Juustohampurilaisen, maksakastiketta, mustaamakkaraa. Nakkeja ja lihapullia. Silmät loistaen ja kuola valuen se söi kaiken mitä tarjottiin ja oli onnellinen.

Viimeinen juustohampurilainen

Silmäluomen patti 26.1.

Meni taas muutama päivä ja alkoi käydä selväksi, että meidän yhteinen aika on vähissä. Patit jatkoivat kasvamista yhtä nopeasti mitä huolestuin Tiran puolesta. Olisiko ollut keskiviikko 28.1. kun Tira lähti viikoksi hoitoon, ensin neljä päivää äidin luona ja vajaa kolme päivää isän luona.

Ilmestyi uusia huolenaiheita, kun viikonlopun aikana äiti raportoi Tiran pattien pahentuneen. Iho silmäluomen kasvaimen päältä oli hankautunut rikki ja rupesi vuotamaan herkästi verta ja vanhat, tihkuvat patit erittivät nyt niin paljon nestettä, että sotkivat lakanoita ja mattoa. Tulevalla viikolla ei mennyt päivääkään, ettei silmäluomen iho olisi auennut. Nukkuessaan vasemmalla kyljellään patti hankautui pakostikin maata vasten ja iho meni entistä helpommin rikki. Sitten jynssättiin verta pois matoista ja lattiasta.

28.1. aamulla. Silmästä ei ole lähikuvaa

Silmä 29.1. Sain kuvan äidiltä.

Lauantai 31.1.

Olin käynyt jo lauantaina katsomassa Tiraa, mutta sunnuntai oli se päivä, kun alustava päätös tuli tehtyä. Kävin kääntymässä äidin luona enkä voinut katsoa Tiraa itkemättä. Lähdin hakemaan autolla isää ja soitin takaisin äidille, että mitä tehdään. Se oli sekunnin murto-osa, kun päätin. Koukattiin hakemaan Tira ja isä heitti mut samalla kotiin Tipsun jatkaessa matkaa hoitoon. Se tunne, kun koira istuu iloisena mun jalkoihin nojaten ja viisi minuuttia aikaisemmin on päättänyt tappaa sen, on jotain mitä ei voi kuvailla. Pääsin kotiin jotenkuten arvokkaasti hiljaa itkien, kunnes romahdin kokonaan. Ilta ja seuraavat päivät menivät huolestuneita aussieita rutistaen.

Viestittelin lääkärin kanssa uusimmista käänteistä ja esitin toivomuksen lopetuspäivästä. Olin noin 98% varma siitä, että päätös oli tämä eikä muuksi muutu, mutta toivoin vielä pikaista Tiran tapaamista ennen sitä sadan prosentin varmuutta. Kuvat eivät ole kuitenkaan koko totuus. Niinpä keskiviikkona 4.2. Hopun palautuksen yhteydessä Laura tuli katsomaan isän luokse Tiraa, joka säntäsi syliin bernimäisellä riehakkuudella. Ja kun lääkäri oli samaa mieltä mun kanssa, päiväksi päätettiin saman viikon perjantai.

Silmä keskiviikkona 4.2.

Bongaa aussie!

Bernityyliin ♥

Jäljellä oli kaksi päivää Tiran kanssa. Kaksi päivää rutistaa sitä, kertoa sille miten paljon se merkitsee, syöttää herkkuja ja tehdä sen viimeisistä hetkistä niin onnellisia kuin vain voi. Jotta en olisi istunut yksin kotona pimeässä ja halannut kuolevaa koiraani, oli meillä ihan ohjelmaakin.


Alkuviikosta pari kaveria viestitti, että haluaisivat tavata tämän kuuluisan, ihanan Tiran. Totesin asian järjestyvän, mutta alkoi olla vähän kiirus. Niinpä saatiin keskiviikko-iltana vieraita ja mikäpä olisi tehnyt berniä tyytyväisemmäksi kuin kaksi rapsuttelijaa, joiden syliin sai kiivetä. Tira oli mitä ilahtunein ja lopulta nukahti vieraiden keskelle.

Silmä 4.2. myöhään yöllä. Tiran nukkuessa iho oli hankautunut rikki ja ruvennut vuotamaan

Torstaina 5.2. mun sisko tuli aamupäivästä kylään. Syötiin ja rapsuteltiin koiria. Käytiin läheisessä metsikössä ottamassa muutamia kuvia ennen kuin sisko lähti takaisin töihin. Mä soitin tässä välissä Eviraan ja lähdin pariksi tunniksi itsekin töihin.

Alkuillasta sisko ja äiti kävivät hakemassa koirat äidin luokse, jonne kokoonnuttiin iltapalalle. Vietettiin normaali ilta, niin normaali kuin pystyi. Yöksi mentiin koirien kanssa omaan kotiin. Ja jopa nukuin.

Terapiasiili, koirien lemppari!

Silmä 5.2.

Ei huolta huomisesta. Vikan illan nokoset bernityyliin

Ja se Viimeinen ateria. Naudan lihaa, lihapullia, nakkeja, kurkkua ja juustoa. Ai että.

Perjantai oli sitten se päivä. Heräsin, pyörin kotona, lähdettiin koirien kanssa. Taas sanat "se tunne", mutta. Se tunne, kun astut ovesta ulos ja tiedät ettei toinen koirista tule enää ikinä sisälle. Se tunne juu. Koko ajan mietin vain, että perutaan tämä, ei voi käydä näin. Ajettiin isän luokse, meidän kotikotiin. Siellä Tira kasvoi ja asui suurimman osan elämästään, se oli sille yksi rakkaimmista paikoista.

Käytiin vielä kahdestaan pienellä lenkillä, otin viimeiset kuvat ja videot kännykällä ja juttelin sille asioita jotka jäävät vain meidän välisiksi.

Silmä 6.2. Vasemmassa yläluomessa näkyy kaksi vaaleanpunaista läiskää, jotka oman tulkinnan mukaan olisivat voineet olla alkavia kasvaimia. Nekin ilmestyivät parissa päivässä.

Tira kiersi suunnilleen sylistä toiseen. Paikalla oli sen koko perhe: minä, isä, äiti, sisko ja pikkusisko Rai. Laura tuli ystävällisesti meille kotiin (siis kotikotiin) niin Tipaa ei tarvinnut vielä eläinlääkäriasemalle enää koskaan. Viimeisten minuuttiensa aikana se juoksi täyttä laukkaa sisällä ja retuutti lelua. Ensimmäisen rauhoittavan piikin jälkeen pomppi vielä nojatuolilta sohvalle kunnes asettui siihen.

Viimeisillä hereilläolosekunteillaan laski pään mun syliin ja siihen asentoon jäi nukkumaan loppuun asti. Pää mun sylissä, koko perheen läsnäollessa ja pikkusisko henkisenä tukena mun jalan vieressä (ja vähän siellä sun täällä ihmisten syleissä). Tiipin oli hyvä olla siinä.

5.2.

Mulle on ollut jo vuosien ajan selvää mitä Tiralle tulisi tapahtumaan kuoleman jälkeen. Se vietäisiin Eviraan ja se avattaisiin. Ihan vain jo sen takia, että bernien terveysrahasto mahdollistaa sen. Miten voin kannustaa muita tutkituttamaan kuolinsyyt, jos en tee sitä itse? Ajatus koiran avaamisesta sattui yllättävän vähän. Se oli jo kuollut, se ei ollut enää Se Tira. Jatko tuli yhtä selvänä eli Tira saisi yksilötuhkauksen ja uurna matkaisi kotiin. Uurnan jatkokohtalo on vielä ihan vähän avoinna, vaikka sillekin on suunnitelmia.

Ehkä noin tunti lopetuksesta niin oltiin jo Viikissä luovuttamassa Tiraa obduktiopuolen ovella. Kaikki oli niin helppoa, Laura oli jo täyttänyt Eviran sivuilta löytyneet lähetteet eikä koiran luovutukseen vaadittu enää muuta. Tulokset tulivat yllättävän nopeasti, vajaa kaksi viikkoa koiran lopetuksesta.

Olin kaksi viikkoa pelännyt niin paljon, ollut niin rikki. Epäillyt itseäni ja kyseenalaistanut omat päätökset. Mitä jos, mitä jos. Entä jos sen olisi voinut parantaa, jos se ei ollutkaan syöpää. Ihan sama mitä muut sanoivat kun kerroin omista ajatuksista, kenenkään antamat järkisyyt eivät auttaneet. Avasin Eviran kirjeen siis kädet täristen. Ja sen illan jälkeen sain taas hengittää. Oikein tunsin miten se paine, mikä oli tuntunut keuhkojen tienoilla kaksi viikkoa, helpotti. Ja illalla kun suljin silmät en enää nähnyt omaa kuollutta koiraa mun sylissä, niin kuin olin nähnyt 1,5 viikkoa.

Lausunto on taas täynnä lääketieteellistä termistöä, tietenkin. Koko tekstiä on siis turha kopioida niin suomennan ne kohokohdat (ja muistini mukaan, alunperin koko teksti on suomennettu myös mulle ;) ).

Tiralla oli keuhkoissa pienehkö kasvain, histiosytäärinen sarkooma. Kasvaimesta löytyi paikoin kuoliota ja sen laatuista tulehdusta, että elimistö on yrittänyt hyökätä itse kasvaimen kimppuun.

Silmäluomessa, ihossa ja lihaksessa sillä oli systeeminen reaktiivinen histiosytoosi. Erikseen kuvailtu tihkunutta märkäeritettä, lisäksi silmäluomen sekä ihon pateista löytyi bakteereita ja tulehdus.

Virtsarakossa välimuotoisen epiteelin karsinooma, kasvaimen halkaisija vain noin sentin. Lisäksi virtsarakosta löytyi paikallinen limakalvon paksuuntuma, johon olisi saattanut kehittyä toinen kasvain.

Muuten keuhkoissa, sydämessä, pernassa, maksassa ja munuaisissa ei ollut muutoksia. Myöskään suurissa nivelissä ei muutoksia.

Ja miksi olin niin huojentunut tästä lausunnosta? Karkeasti sanottuna Tiralla oli kaksi eri syöpää. Vaikka ihopatteja olisi miten saanut hoidettua (ja mahdotonta oli sekin), olisi siellä ollut toinen syöpä muhimassa. Mikään ei olisi voinut enää pelastaa sitä. Se päätös, jonka tein oli ainoa oikea. Ja oikeaan aikaan, koska nyt Tira lähti niin omana itsenään. Se oli toki viimeiset viikkonsa kipulääkekuurilla, mutta mistään kivuista ei ollut merkkejä. Se ei oireillut mitenkään muuten kuin ihopattien kautta ja nekään eivät varsinaisesti häirinneet sitä. Se lähti iloisena, ahneena ja sellaisena se on ihana muistaa.

5.2.

Meidän suruaika on ollut hyvin vaihtelevaa. Arki pyörii normaalisti ja olen tehnyt niin pitkiä työpäiviä kuin tällä hetkellä pystyy. Kotona on hyvä käydä nukkumassa, leikittämässä ja lenkittämässä Raikua ja kaatua sen jälkeen nukkumaan mitään ajattelematta. Viikonloput ovat usein ne pahimmat, kun löytyy niitä muutamia minuutteja jolloin ei saa ajatuksiaan häirittyä ja muistaa jonkin olevan vialla. Ihan pieniä asioita, joita ei tule edes ajatelleeksi.

Nyt Tiipin poistumisesta on kolme viikkoa ja yksi päivä. Käveltiin tänä aamuna Raikun kanssa normaalisti bussipysäkille päin matkalla treeneihin, kun ihmettelin sekunnin murto-osan ajan miksi rupesin itkemään. Niin, meillä oli ennen tapana kulkea kolmistaan alkumatka treeneihin ja tipauttaa Tira matkalla äidin luokse aamupäiväksi. Tänään käveltiin ensimmäistä kertaa kahdestaan.

Tirasta pystyy puhumaan hyvin. Oikeastaan koko tämän ajan olen pystynyt puhumaan itkemättä. Kaikki puhelut eläinlääkärin kanssa, soitto Eviraan että tuon seuraavana päivänä koiran ruumiin avattavaksi, puhelu tuhkaamon kanssa Tiran uurnasta. Muistelut Tirasta ja sen kohelluksista nuoruusvuosina, kaikki sujuu itkemättä. Ne on ne hetket, kun antaa itsensä rentoutua ja se ajatus iskee voimalla, ettei Tiraa enää ole. Ettei se ole vain hoidossa, että en enää ikinä saa silittää sen pehmeää turkkia, halata sen jykevää kroppaa tai katsoa sen tuikkiviin, ruskeisiin silmiin. Ne on ne hetket jolloin ei pysty hengittämään ja sattuu niin kamalasti.

Ja pikkusisko taas. Neiti Rai aloitti juoksunsa sillä viikolla kun Tira nukahti eli 3,5 viikkoa sitten. Monet ovat kysyneet miten Raiku on reagoinut Tiran poissaoloon ja pakko vastata, että en tiedä. En tiedä mikä on juoksuja, mikä mun mielentilaan reagoimista ja mikä sitä, että se on ainoa koira talossa. Raiku on kuitenkin ollut aika iisi tapaus. Kotona korvat niskassa, tavallista tiiviimmin mun lähellä. Kiipeää vieläkin enemmän syliin ja on aika reppanan näköinen. Yrittää urheasti nuolla pois jokaisen kyyneleen ja sen pieni kieli on osoittautunut mitä tehokkaimmaksi meikinpoistoaineeksi: minuutin käsittely kasvojen alueelle ja on kuin ei olisi aamulla meikannut ollenkaan.

Pieni koira ja valtavan suuri sydän. Ilman omaa pikkuvarjoa tämä olisi vieläkin vaikeampaa. Mutta vaikka Raiku yrittää niin sillä on liian isot saappaat täytettäväksi. Se on niin pieni ettei sitä uskalla edes rutistaa, ainakaan samalla voimalla mitä pystyi halaamaan berniä. Kyllä me toivutaan yhdessä, tai ainakin yritetään.

Raikulle ja ehkä mulle on ollut valtavan suuri apu siitä, miten hyvin koirat tottuivat olemaan erossa toisistaan. Se oli ehkä paras asia mitä opetin niille. Molemmat tottuivat alusta lähtien olemana ypöyksin kotona, reissaamaan yksin ja olemaan hoidossa yksin. Vaikka ne tulivat aina hyvin toimeen ja olivat kavereita, ne molemmat. Pärjäsivät. Erillään. Siksi nykytilanne on Raikullekin osittain tuttu, ehkä siksi sen on ollut helpompi sopeutua. Mitään suurta kuningatarta siitä ei siltikään ole tullut, se on aina ollut se pikkuinen Tipan ison tassun alla.

En enää muista mitä muuta piti mainita. Olen kirjoittanut tämän sata kertaa päässäni niin takuulla unohtui jotain oleellista. Kuitenkin, tässä oli meidän alkuvuosi.

(Ja hei, ihan pakko mainita. Ollaan käyty kahta treenikertaa lukuunottamatta normaalisti treeneissä eli niistäkin pitäisi kirjoittaa joskus. Taisi tulla kuitenkin tarpeeksi tekstiä yhdelle illalle. Mitä olisi blogipostaus ilman tätä mainintaa!)

TK1 (RTK1) Momandan Tiramisu

8.4.2007-6.2.2015

♥