Sivut

lauantai 28. helmikuuta 2015

Ja jäljelle jäi vain kaksi

Mistä sitä aloittaisi. On pitänyt kirjoittaa ties miten pitkään kaikki asiat blogiin, mutta aina on löytynyt jotain muuta tekemistä tai olen istunut koneen ääressä ja vain tuijottanut luonnosta.

Mun koirien elämä löytyy netistä. Aloitin kirjoittamaan kotisivuille loppukesästä vuonna 2007 ja siitä siirryin vuodatuksen blogiin muistaakseni vielä saman puolella. Monta vuotta Tiraa, valtaosa Raikun tekemisistä. Pakkohan tämäkin on kirjoittaa.

Tammikuussa siinä seitsemännen ja kahdeksannen päivän tienoilla Tiran poskeen ilmestyi patti. Se näkyi alkuun ihan pienenä kohoumana, mutta kasvoi parissa päivässä sen verran isoksi, että sen erotti selvästi. Olisikohan ollut perjantai, kun huomasin sen ja huolestuin. Vietin illan googlen parissa ja lauantai-aamuna konsultoin pikaisesti treeneissä eläinlääkäriä alla olevien kuvien avulla. Heräsi epäilys lohjenneesta hampaasta sekä paiseesta ja varattiin aika heti maanantai-aamulle leikkaukseen ja mahdolliseen hampaan poistoon. Patti ei kasvanut viikonlopun aikana mitenkään mainittavasti eikä se tuntunut häiritsevän Tiraa tai ollut kipeän oloinen. Ruoka maistui yhtä hyvin kuin ennenkin ja koira oli normaali.

Normaali poski 4.1.

Vasemman posken patti perjantaina 9.1.


Patti "päältä"

Patti "alta", ientä vasten oleva kohta oli jo hankautunut vähän punertavaksi

Maanantaina 12.1. ajettiin heti kahdeksaksi Tervakoskelle ja Tirpi nukutettiin alkutsekkauksen jälkeen leikkausta varten. Kun koira saatiin keikautettua selälleen ja kurkattua paremmin sen suuhun, tuli selväksi että patti oli vain poskessa kiinni eikä hampaissa näkynyt mitään vikaa. Poskihampaasta otettiin vielä röntgenkuvat ja kaikki oli siltä osin kunnossa. Tiralta putsattiin samalla hammaskivet ja posken mysteeripatti leikattiin pois ja lähetettiin patologille. Samalla otettiin verikokeet (kaikki ok, munuaisarvot Tiralle tyypillisesti hieman koholla) ja erikseen katsottiin kilpirauhasarvot, jotka olivat kunnossa.

Kiitos tutun eläinlääkärin ja aikaisen aamun, sain seistä Tiran leikkauksen ajan huoneen ovella ja näin mitä tapahtui. Näin hampaan röntgenkuvat ja näin Tiralla olevan kaiken hyvin operoinnin ajan.

Vielä odotellaan aulassa


Heti operoinnin jälkeen ja puhtaat hampaat



Ihan pöllyssä!

Nukutuksesta heräilevä Tira oli vähän raasu. Istuskelin sen kanssa yli kaksi tuntia kunnes rouva kannustettiin hereille ja päästiin kotimatkalle. Jo matka parkkipaikalta kotiin oli vaikea, Tiran mielestä oli kohtuutonta vaatia sitä käymään tarpeillaan ennen sisälle pääsemistä. Sain nostaa känni-Tipsun kaksi kertaa ylös hangesta ennen kuin se pysyi itse pystyssä, onneksi rouva sai vähän sääliä ohi kulkeneelta ihmisrouvalta.

Pari päivää Tira oli kipeä. Piipitti aina kun vahvempien kipulääkkeiden vaikutus katosi, mutta muuten tsemppasi. Ulkona kipitti suht reippaasti ja mikä kipu nyt estäisi sitä syömästä normaaliin tapaan...

Leikkauksen jälkeen kotona


Parin tunnin unien jälkeen pääsi hyppäämään jo itse sängylle. Nukkumaan.

Patologin tulokset tulivat vielä saman viikon perjantaina ja meidän maailma romahti, kun Tiran mysteeripatti todettiin histiosytääriseksi sarkoomaksi. Edellä mainittu on bernipiireissä isku vasten kasvoja, termi joka saa veren hyytymään suonissa. Koska kaikki eivät ehkä tunnista diagnoosia, alla pieni leikkaa-liimaa pätkä bernien jalostuksen tavoiteohjelmasta (siitä vanhasta, koska kopioiminen uudesta oli teknisesti hyvin haastavaa. Samat tiedot anyway).

Berninpaimenkoirille tyypillinen syöpätyyppi ovat histiosytoosit (histiosytääriset sarkoomat) joita pidetään maailmalla rodun merkittävimpänä sairautena. Histiosyytit ovat eräs veren valkosolutyyppi (ns. kudosten syöjäsolu). Koiran sairastuessa histiosytoosiin nämä solut lisääntyvät epänormaalisti ja tunkeutuvat eri kudoksiin. Tavallisia kohde-elimiä ovat perna, maksa, imusolmukkeet, keuhkot, iho ja kivekset. Histiosytäärisiä kasvaimia on sekä hyvän- että pahanlaatuisia, lisäksi osan histiosyytti-solujen epänormaaliin lisääntymiseen liittyvistä muutoksista katsotaan olevan immuunijärjestelmän häiriötiloja.

Histiosytäärinen sarkooma on yleistynyt, nopeasti etenevä kasvainsairaus, joka vastaa huonosti hoitoyrityksiin. Sairautta esiintyy myös paikallisena raajojen luissa, mutta näihinkin tapauksiin liittyy usein etäispesäkkeitä sisäelimissä. Berninpaimenkoira voi sairastua histiosytääriseen sarkoomaan 18kk-13v iässä, mutta useimmiten noin 6 vuoden iässä. Elinaika diagnoosin jälkeen on korkeintaan kuukausia. Sairastuneen koiran sisaruksilla on suuri riski sairastua vuoden sisällä.
(Lähde: Berninpaimenkoirien JTO 2010-2014)


Patologin lausunto piti sisällään paljon lääketieteellisiä termejä, mutta lyhyesti suomennettuna: Tiralla oli syöpä. Pahanlaatuinen ja riski etäpesäkkeisiin oli suuri. Ei hoitokeinoa, elinikää x viikkoa. Kuukausiin en uskonut edes alkuvaiheessa.

Paras kuva ikinä: potilaan heiluva häntä!

Potilas ja Hoitsu

Paras hoitaja

En muista oliko tämäkin samaa viikkoa vai vasta leikkauksesta seuraavaa, mutta Tiraa rapsutellessa rupesin huomaamaan pieniä patteja. Hernettä pienempiä ja monta, ihan selkärangan vieressä ja kyljessä. Siitä jokunen hetki eteenpäin niin vasemman silmän alaluomeen ilmestyi kaksi pientä pahkuraa. Ei tarvinnut laskea edes yksi plus yksi (patologin lausunto + uudet patit), kun arvasi jo mistä oli kyse.

Harkitsin kolmen sekunnin ajan koepalaa pateista, röntgenkuvaa ja ultrausta, mutta päätös tuli nopeasti. Tutkimuksista ei olisi loppupeleissä mitään hyötyä, tilanne oli jo paha ja mentiin päivä kerrallaan koiran voinnin mukaan. Mitä se olisi hyödyttänyt raahata Tira uudestaan eläinlääkäriin (josta se ei pitänyt), mun mielenrauha oli jo mennyttä.


Pari päivää leikkauksesta: vähän turvonnut poski




siis "vähän" turvonnut kuono

Muumi

Siisti haava edelleen

Päivät kuluivat, leikkauksen jälkeiset lääkitykset loppuivat ja koira oli normaali. Niin iloinen, ahne ja reipas. Posken haava parantui hyvin ja hampaat olivat kauniin valkoiset. Kaiken tämän keskellä patit kasvoivat. Oli aina vain vaikeampaa olla huomaamatta niitä kun rapsutti Tiraa. Vanhojen pattien lisäksi uusia ilmestyi rintakehään, etutassuun, olkapäähän.

Kun Tira oli ollut ilman lääkkeitä pari päivää, konsultoin uudestaan meidän eläinlääkäriä. Silmäluomen hitusen kasvaneet patit askarruttivat sillä, alkavatko ne häiritä Tiraa ja vanhat patit selässä olivat alkaneet erittämään jotain tahmeaa nestettä. Silmäluomesta tultiin siihen tulokseen (siis lääkäri, minä olin vain huolestunut ja mietin "mitä jos, mitä jos"), että patti on luomen sisäpuolella eikä paina pahasti silmää. Tahmea neste oli taas kudosnestettä, jota tihkui ihon läpi.

Vasemman alaluomen patti 21.1.

Ylhäältä katsottuna erottuu paremmin, vieressä oli myös toinen patti

Nyt alettiin elämään niitä aikoja jolloin vain tuijotin koiraa. Onko se kipeä, liikkuuko se hitaammin, sattuuko siihen, rähmiikö silmä, oliko tuo patti tuossa vielä eilen. Tiralle aloitettiin jatkuva kipulääkitys ja antibioottikuuri josko se hillitsisi tihkuvia patteja tai niissä mahdollisesti alkavaa tulehdusta. Tira oli mitä kiltein potilas. Kaikki lääkkeet se hotkaisi alas kertahaukkauksella erilaisten leikkeleiden kanssa.

Samalla alkoi projekti "Tiran lempiherkut". Voi miten paljon se sai ruokaa! Se sai erilaisia lihoja, possua, nautaa, broiskua. Broiskun siipiä, nahkaluita, tavallisia nappuloita. Meetwurstia, kinkkua, juustoa, kurkkua, kuivaa leipää, palasia mun voileivistä. Juustohampurilaisen, maksakastiketta, mustaamakkaraa. Nakkeja ja lihapullia. Silmät loistaen ja kuola valuen se söi kaiken mitä tarjottiin ja oli onnellinen.

Viimeinen juustohampurilainen




Silmäluomen patti 26.1.


Meni taas muutama päivä ja alkoi käydä selväksi, että meidän yhteinen aika on vähissä. Patit jatkoivat kasvamista yhtä nopeasti mitä huolestuin Tiran puolesta. Olisiko ollut keskiviikko 28.1. kun Tira lähti viikoksi hoitoon, ensin neljä päivää äidin luona ja vajaa kolme päivää isän luona.

Ilmestyi uusia huolenaiheita, kun viikonlopun aikana äiti raportoi Tiran pattien pahentuneen. Iho silmäluomen kasvaimen päältä oli hankautunut rikki ja rupesi vuotamaan herkästi verta ja vanhat, tihkuvat patit erittivät nyt niin paljon nestettä, että sotkivat lakanoita ja mattoa. Tulevalla viikolla ei mennyt päivääkään, ettei silmäluomen iho olisi auennut. Nukkuessaan vasemmalla kyljellään patti hankautui pakostikin maata vasten ja iho meni entistä helpommin rikki. Sitten jynssättiin verta pois matoista ja lattiasta.

28.1. aamulla. Silmästä ei ole lähikuvaa

Silmä 29.1. Sain kuvan äidiltä.

Lauantai 31.1.

Olin käynyt jo lauantaina katsomassa Tiraa, mutta sunnuntai oli se päivä, kun alustava päätös tuli tehtyä. Kävin kääntymässä äidin luona enkä voinut katsoa Tiraa itkemättä. Lähdin hakemaan autolla isää ja soitin takaisin äidille, että mitä tehdään. Se oli sekunnin murto-osa, kun päätin. Koukattiin hakemaan Tira ja isä heitti mut samalla kotiin Tipsun jatkaessa matkaa hoitoon. Se tunne, kun koira istuu iloisena mun jalkoihin nojaten ja viisi minuuttia aikaisemmin on päättänyt tappaa sen, on jotain mitä ei voi kuvailla. Pääsin kotiin jotenkuten arvokkaasti hiljaa itkien, kunnes romahdin kokonaan. Ilta ja seuraavat päivät menivät huolestuneita aussieita rutistaen.

Viestittelin lääkärin kanssa uusimmista käänteistä ja esitin toivomuksen lopetuspäivästä. Olin noin 98% varma siitä, että päätös oli tämä eikä muuksi muutu, mutta toivoin vielä pikaista Tiran tapaamista ennen sitä sadan prosentin varmuutta. Kuvat eivät ole kuitenkaan koko totuus. Niinpä keskiviikkona 4.2. Hopun palautuksen yhteydessä Laura tuli katsomaan isän luokse Tiraa, joka säntäsi syliin bernimäisellä riehakkuudella. Ja kun lääkäri oli samaa mieltä mun kanssa, päiväksi päätettiin saman viikon perjantai.

Silmä keskiviikkona 4.2.

Bongaa aussie!

Bernityyliin ♥


Jäljellä oli kaksi päivää Tiran kanssa. Kaksi päivää rutistaa sitä, kertoa sille miten paljon se merkitsee, syöttää herkkuja ja tehdä sen viimeisistä hetkistä niin onnellisia kuin vain voi. Jotta en olisi istunut yksin kotona pimeässä ja halannut kuolevaa koiraani, oli meillä ihan ohjelmaakin.


Alkuviikosta pari kaveria viestitti, että haluaisivat tavata tämän kuuluisan, ihanan Tiran. Totesin asian järjestyvän, mutta alkoi olla vähän kiirus. Niinpä saatiin keskiviikko-iltana vieraita ja mikäpä olisi tehnyt berniä tyytyväisemmäksi kuin kaksi rapsuttelijaa, joiden syliin sai kiivetä. Tira oli mitä ilahtunein ja lopulta nukahti vieraiden keskelle.

Silmä 4.2. myöhään yöllä. Tiran nukkuessa iho oli hankautunut rikki ja ruvennut vuotamaan

Torstaina 5.2. mun sisko tuli aamupäivästä kylään. Syötiin ja rapsuteltiin koiria. Käytiin läheisessä metsikössä ottamassa muutamia kuvia ennen kuin sisko lähti takaisin töihin. Mä soitin tässä välissä Eviraan ja lähdin pariksi tunniksi itsekin töihin.

Alkuillasta sisko ja äiti kävivät hakemassa koirat äidin luokse, jonne kokoonnuttiin iltapalalle. Vietettiin normaali ilta, niin normaali kuin pystyi. Yöksi mentiin koirien kanssa omaan kotiin. Ja jopa nukuin.

Terapiasiili, koirien lemppari!

Silmä 5.2.



Ei huolta huomisesta. Vikan illan nokoset bernityyliin

Ja se Viimeinen ateria. Naudan lihaa, lihapullia, nakkeja, kurkkua ja juustoa. Ai että.

Perjantai oli sitten se päivä. Heräsin, pyörin kotona, lähdettiin koirien kanssa. Taas sanat "se tunne", mutta. Se tunne, kun astut ovesta ulos ja tiedät ettei toinen koirista tule enää ikinä sisälle. Se tunne juu. Koko ajan mietin vain, että perutaan tämä, ei voi käydä näin. Ajettiin isän luokse, meidän kotikotiin. Siellä Tira kasvoi ja asui suurimman osan elämästään, se oli sille yksi rakkaimmista paikoista.

Käytiin vielä kahdestaan pienellä lenkillä, otin viimeiset kuvat ja videot kännykällä ja juttelin sille asioita jotka jäävät vain meidän välisiksi.


Silmä 6.2. Vasemmassa yläluomessa näkyy kaksi vaaleanpunaista läiskää, jotka oman tulkinnan mukaan olisivat voineet olla alkavia kasvaimia. Nekin ilmestyivät parissa päivässä.

Tira kiersi suunnilleen sylistä toiseen. Paikalla oli sen koko perhe: minä, isä, äiti, sisko ja pikkusisko Rai. Laura tuli ystävällisesti meille kotiin (siis kotikotiin) niin Tipaa ei tarvinnut vielä eläinlääkäriasemalle enää koskaan. Viimeisten minuuttiensa aikana se juoksi täyttä laukkaa sisällä ja retuutti lelua. Ensimmäisen rauhoittavan piikin jälkeen pomppi vielä nojatuolilta sohvalle kunnes asettui siihen.

Viimeisillä hereilläolosekunteillaan laski pään mun syliin ja siihen asentoon jäi nukkumaan loppuun asti. Pää mun sylissä, koko perheen läsnäollessa ja pikkusisko henkisenä tukena mun jalan vieressä (ja vähän siellä sun täällä ihmisten syleissä). Tiipin oli hyvä olla siinä.

5.2.

Mulle on ollut jo vuosien ajan selvää mitä Tiralle tulisi tapahtumaan kuoleman jälkeen. Se vietäisiin Eviraan ja se avattaisiin. Ihan vain jo sen takia, että bernien terveysrahasto mahdollistaa sen. Miten voin kannustaa muita tutkituttamaan kuolinsyyt, jos en tee sitä itse? Ajatus koiran avaamisesta sattui yllättävän vähän. Se oli jo kuollut, se ei ollut enää Se Tira. Jatko tuli yhtä selvänä eli Tira saisi yksilötuhkauksen ja uurna matkaisi kotiin. Uurnan jatkokohtalo on vielä ihan vähän avoinna, vaikka sillekin on suunnitelmia.

Ehkä noin tunti lopetuksesta niin oltiin jo Viikissä luovuttamassa Tiraa obduktiopuolen ovella. Kaikki oli niin helppoa, Laura oli jo täyttänyt Eviran sivuilta löytyneet lähetteet eikä koiran luovutukseen vaadittu enää muuta. Tulokset tulivat yllättävän nopeasti, vajaa kaksi viikkoa koiran lopetuksesta.

Olin kaksi viikkoa pelännyt niin paljon, ollut niin rikki. Epäillyt itseäni ja kyseenalaistanut omat päätökset. Mitä jos, mitä jos. Entä jos sen olisi voinut parantaa, jos se ei ollutkaan syöpää. Ihan sama mitä muut sanoivat kun kerroin omista ajatuksista, kenenkään antamat järkisyyt eivät auttaneet. Avasin Eviran kirjeen siis kädet täristen. Ja sen illan jälkeen sain taas hengittää. Oikein tunsin miten se paine, mikä oli tuntunut keuhkojen tienoilla kaksi viikkoa, helpotti. Ja illalla kun suljin silmät en enää nähnyt omaa kuollutta koiraa mun sylissä, niin kuin olin nähnyt 1,5 viikkoa.

Lausunto on taas täynnä lääketieteellistä termistöä, tietenkin. Koko tekstiä on siis turha kopioida niin suomennan ne kohokohdat (ja muistini mukaan, alunperin koko teksti on suomennettu myös mulle ;) ).

Tiralla oli keuhkoissa pienehkö kasvain, histiosytäärinen sarkooma. Kasvaimesta löytyi paikoin kuoliota ja sen laatuista tulehdusta, että elimistö on yrittänyt hyökätä itse kasvaimen kimppuun.

Silmäluomessa, ihossa ja lihaksessa sillä oli systeeminen reaktiivinen histiosytoosi. Erikseen kuvailtu tihkunutta märkäeritettä, lisäksi silmäluomen sekä ihon pateista löytyi bakteereita ja tulehdus.

Virtsarakossa välimuotoisen epiteelin karsinooma, kasvaimen halkaisija vain noin sentin. Lisäksi virtsarakosta löytyi paikallinen limakalvon paksuuntuma, johon olisi saattanut kehittyä toinen kasvain.

Muuten keuhkoissa, sydämessä, pernassa, maksassa ja munuaisissa ei ollut muutoksia. Myöskään suurissa nivelissä ei muutoksia.

Ja miksi olin niin huojentunut tästä lausunnosta? Karkeasti sanottuna Tiralla oli kaksi eri syöpää. Vaikka ihopatteja olisi miten saanut hoidettua (ja mahdotonta oli sekin), olisi siellä ollut toinen syöpä muhimassa. Mikään ei olisi voinut enää pelastaa sitä. Se päätös, jonka tein oli ainoa oikea. Ja oikeaan aikaan, koska nyt Tira lähti niin omana itsenään. Se oli toki viimeiset viikkonsa kipulääkekuurilla, mutta mistään kivuista ei ollut merkkejä. Se ei oireillut mitenkään muuten kuin ihopattien kautta ja nekään eivät varsinaisesti häirinneet sitä. Se lähti iloisena, ahneena ja sellaisena se on ihana muistaa.

5.2.

Meidän suruaika on ollut hyvin vaihtelevaa. Arki pyörii normaalisti ja olen tehnyt niin pitkiä työpäiviä kuin tällä hetkellä pystyy. Kotona on hyvä käydä nukkumassa, leikittämässä ja lenkittämässä Raikua ja kaatua sen jälkeen nukkumaan mitään ajattelematta. Viikonloput ovat usein ne pahimmat, kun löytyy niitä muutamia minuutteja jolloin ei saa ajatuksiaan häirittyä ja muistaa jonkin olevan vialla. Ihan pieniä asioita, joita ei tule edes ajatelleeksi.

Nyt Tiipin poistumisesta on kolme viikkoa ja yksi päivä. Käveltiin tänä aamuna Raikun kanssa normaalisti bussipysäkille päin matkalla treeneihin, kun ihmettelin sekunnin murto-osan ajan miksi rupesin itkemään. Niin, meillä oli ennen tapana kulkea kolmistaan alkumatka treeneihin ja tipauttaa Tira matkalla äidin luokse aamupäiväksi. Tänään käveltiin ensimmäistä kertaa kahdestaan.


Tirasta pystyy puhumaan hyvin. Oikeastaan koko tämän ajan olen pystynyt puhumaan itkemättä. Kaikki puhelut eläinlääkärin kanssa, soitto Eviraan että tuon seuraavana päivänä koiran ruumiin avattavaksi, puhelu tuhkaamon kanssa Tiran uurnasta. Muistelut Tirasta ja sen kohelluksista nuoruusvuosina, kaikki sujuu itkemättä. Ne on ne hetket, kun antaa itsensä rentoutua ja se ajatus iskee voimalla, ettei Tiraa enää ole. Ettei se ole vain hoidossa, että en enää ikinä saa silittää sen pehmeää turkkia, halata sen jykevää kroppaa tai katsoa sen tuikkiviin, ruskeisiin silmiin. Ne on ne hetket jolloin ei pysty hengittämään ja sattuu niin kamalasti.

Ja pikkusisko taas. Neiti Rai aloitti juoksunsa sillä viikolla kun Tira nukahti eli 3,5 viikkoa sitten. Monet ovat kysyneet miten Raiku on reagoinut Tiran poissaoloon ja pakko vastata, että en tiedä. En tiedä mikä on juoksuja, mikä mun mielentilaan reagoimista ja mikä sitä, että se on ainoa koira talossa. Raiku on kuitenkin ollut aika iisi tapaus. Kotona korvat niskassa, tavallista tiiviimmin mun lähellä. Kiipeää vieläkin enemmän syliin ja on aika reppanan näköinen. Yrittää urheasti nuolla pois jokaisen kyyneleen ja sen pieni kieli on osoittautunut mitä tehokkaimmaksi meikinpoistoaineeksi: minuutin käsittely kasvojen alueelle ja on kuin ei olisi aamulla meikannut ollenkaan.


Pieni koira ja valtavan suuri sydän. Ilman omaa pikkuvarjoa tämä olisi vieläkin vaikeampaa. Mutta vaikka Raiku yrittää niin sillä on liian isot saappaat täytettäväksi. Se on niin pieni ettei sitä uskalla edes rutistaa, ainakaan samalla voimalla mitä pystyi halaamaan berniä. Kyllä me toivutaan yhdessä, tai ainakin yritetään.

Raikulle ja ehkä mulle on ollut valtavan suuri apu siitä, miten hyvin koirat tottuivat olemaan erossa toisistaan. Se oli ehkä paras asia mitä opetin niille. Molemmat tottuivat alusta lähtien olemana ypöyksin kotona, reissaamaan yksin ja olemaan hoidossa yksin. Vaikka ne tulivat aina hyvin toimeen ja olivat kavereita, ne molemmat. Pärjäsivät. Erillään. Siksi nykytilanne on Raikullekin osittain tuttu, ehkä siksi sen on ollut helpompi sopeutua. Mitään suurta kuningatarta siitä ei siltikään ole tullut, se on aina ollut se pikkuinen Tipan ison tassun alla.


En enää muista mitä muuta piti mainita. Olen kirjoittanut tämän sata kertaa päässäni niin takuulla unohtui jotain oleellista. Kuitenkin, tässä oli meidän alkuvuosi.

(Ja hei, ihan pakko mainita. Ollaan käyty kahta treenikertaa lukuunottamatta normaalisti treeneissä eli niistäkin pitäisi kirjoittaa joskus. Taisi tulla kuitenkin tarpeeksi tekstiä yhdelle illalle. Mitä olisi blogipostaus ilman tätä mainintaa!)


TK1 (RTK1) Momandan Tiramisu
8.4.2007-6.2.2015